Paiva 15: Jalat remontissa (mt. Kinabalu)

Noniin. Nyt ollaan sitten yhta kokemusta rikkaampia. Eilen aamulla siis lahdettiin noin yhdeksan aikaan kavelemaan tuohon parin kilsan paahan Kota Kinabalu Natural Parkiin. Selvittiin sinne suht hyvissa ajoin ja kaikkien alkuruljanssien jalkeen meille osoitettiin oma opas, noin meidan ikainen kaveri nimelta Ven. Koko ruljanssi oppaineen kiipeilylupineen ja paasymaksuineen maksoi 285 ringgia, eli vajaa 60 euroa. Mutta homma on kaksipaivainen joten pysyttiin lahes budjetin rajoissa koska muuhun tuolla ei rahaa juuri mennyt. Siita sitten lahdettiin minibussilla kohti Timphon-porttia josta kiipeily alkoi. Matkaa huipulle tulisi 8.7 kilometria, mutta ekana paivana nousimme vain 3,5 kilometrin korkeuteen jonne matkaa tuli 6km. Aluksi reitti tuntui ihan mukiinmenevalta ja inhimilliselta mutta muutaman kilometrin jalkeen alkoivat jalat hyytya. Paikoitellen nousut olivat lahes kuin tikapuita olisi kiivennyt ja liukkaat kivet ja 'portaat' eivat helpottaneet asiaa. Oppaallamme ei tuntunut juuri vaikeuksia olevan :) Nuoresta iastaan huolimatta oli kuulemma kiivennyt pitkalti yli sata kertaa huipulle. Mutta verrattuna kokeneempiin oppaisiin se oli viela melko kesya. Hurjimman nakoista oli, kun pienet malesialaiset ukot kantoivat selassaan 40kg tiilia ja muita rakennustarvikkeita ja menivat meista heittamalla ohi. Kovakuntoisia kavereita, pakko myontaa....lopulta kuitenkin paastiin Laban Rata -majapaikkaan jossa sitten yovyttiin pienessa neljan hengen huoneessa mukavan kiinalaispariskunnan kanssa. Majapaikassa ei ollut lammitysta eika muitakaan mukavuuksia.

Aamulla herattiin noin puoli kolmen aikaan ja lahdettiin kohti huippua. Yolla heraillessa kavi molemmilla kylla mielessa ettei ehka oikeen jaksa jalka nousta huipulle asti...mutta niin se vaan nousi. Kolmelta lahdettiin kohti huippua, jonne marssittiin pilkkopimeassa taskulamppujen kanssa 2.7 kilometria. Valilla rinteet huippua kohti olivat todella jyrkkia ja rinteet oli kiivettava koysien avulla ylos. Heidi ehka aavistuksen tottumattomampana sai ainakin kuntoilusta tarpeekseen. Huipulle oli kuitenkin paaosin helpompi nousta, koska maasto oli tasaisempaa eika metrin korkuisia portaita ollut. Huipulle saavuttiin noin kello 05.30...

...ja aurinko nousi noin kuudelta. Vaikkakin taivaalla oli paljon pilvia olivat maisemat silti uskomattomat, kun saattoi nahda lahes sadan kilometrin paassa olevan Kota Kinabalun kaupungin ja merenrannan yli neljan kilometrin korkeudesta. Huipulle kiivetessa alkoi itsellani tulla jo vuoristotaudin oireita, paahan koski ja muutenkin heikotti. Heidi ihme kylla valttyi noilta oireilta, mutta lihaskivut ja vasymys taisivat korvata sen myohemmin. Toivottavasti saadaan huipulta kuvia nettiin pian, nakymat olivat kylla melkoiset. Aikamme ihmeteltya lahdimme tulemaan alaspain...

...joka olikin yllattavan vaikeaa. Koko ajan sai varoa mihin astuu ettei lenna perseelleen. Kaatua ei juuri halunnut kun graniitti ei ota kovin pehmeasti vastaan ja joissain tapauksissa pudotusta olisi saattanut tulla muutama kymmenen metria. Joten varovainen piti olla. Vaikka sanotaan etta Mt. Kota Kinabalu on korkein vuori jonka totaalinen aloittelija voi kiiveta, on se silti melko vaarallinen kokemattomalle. Valoisalla alas tullessa huomattiin paikkoja, joista ei ehka olisi edes kiivennyt jos olisi nahnyt! Onni oli matkassa, ettei viela satanut vetta, silla kallio olisi muuttunut todella liukkaaksi...Laban Rataan paastiin ehjin nahoin, levattiin vahan aikaa ja syotiin paikallisia perunalastuja aamupalaksi (nimelta Mister Potato, purkki on aivan taysi kopio Pringleseista mutta maku on vain melko paska). Lahdettiin sit kamuamaan loppumatka alas joka osoittautui Heidille todelliseksi koetinkiveksi. Jyrkat portaat ja alamaet eivat juuri nivelia saastelleet. Itse kuitenkin selvisin jollain tavalla inhimillisesti, paitsi etta mahaan alkoi koskea aivan jumalattomasti puolessa valin alastuloa. Vettakin satoi lahes koko matkan Laban Ratasta alaspain (eli noin 4 tuntia). Nyt ollaan kuitenkin takaisin majapaikassa, syoneena ja nukkuneena. Olo on melko hyva, ollaanhan nyt virallisesti uraputkessa vuorikiipeilijoina :) Moni kyseli matkalla etta 'is it worth it?' ja meillekin sanottiin matkalla ylospain etta 'it is not worth it'. Mutta kylla se nain jalkeenpain ajatellen ehka oli kuitenkin sen kaiken arvoista, vaikka ei ehka ihan heti uusiksi lahdetakaan. Mutta voidaanpahan sanoa etta ollaan kiivetty kaakkois-aasian korkeimmalle vuorelle (saatiin siita viela todistuksetkin). Eli meille ei kannata vittuilla.


Tama yo nukutaan dormitory-huoneessa eli sellaisessa kymmenen hengen huoneessa. Tosin viela ei ole nakynyt meidan lisaksi juuri muita. Ehka saadaan itselle 4 kertaa isompi huone (toiveajattelua). Huomenna lahdemme iltapaivalla kohti Sepilokia, jonne bussi lahtee noin 15.30 ja perilla ollaan toivottavasti ennen kahdeksaa. Sepilokissa on siis sellainen orankien suojelualue, minne paasysta Heidi on haaveillut jo ties miten kauan. Katsotaan sitten, minne sielta paadytaan. Nyt kuitenkin mennaan lepailemaan lisaa...kuvia laitetaan heti kun keretaan!